Ihanaa perjantaita kaikille!
Juuri maiskuttelin kaurapuuroa ja hain ”jälkiruoaksi” kannullisen vettä. Ensinnäkin, äsken kun avasin blogin, päivääni piristi kommentti, että blogiani seurataan :). Ihana tietää, etten ”aivan itsekseni” täällä kirjoittele! 🙂
Aloin hetki sitten miettimään ruokailutottumuksiani ja sitä, mistä ne ovat peräisin. Syömistottumukset, ruokailukulttuuri- ja mallit periytyvät usein kotoa. Myös syömishäiriöt ovat periytyviä.
En pysty nyt haukkumaan perheeni ruokailutottumuksia nollaan, sillä meillä on kotona ollut paljon hyviäkin asioita eikä haukkuminen ja syyttely paranna omia ruokailutottumuksiani. Äidilläni on mielestäni syömishäiriö, hän on ikuinen jojo-laihduttaja, joka on seilaillut reilu 100kg:sta aina lähes alipainon rajoille. Muistan lapsuudestani, että äiti oli aina ties millä pikakuurilla, pisteiden laskulla, paastolla yms. Kaapeista löytyi usein ”herkkukätköjä” ja auton roskakorista pursusivat tyhjät karkkipaperit. Äitini ei ole koskaan ollut tyytyväinen omaan ulkonäköönsä ja on aina hävennyt itseään. Äiti ei ole koskaan ollut esimerkiksi minun ja siskoni kanssa uimahallissa. Se ei tietenkään ole parasta mahdollista mallia hyvän itsetunnon kehittymiselle.
Isäni ruokailutottumukset ovat olleet sitä, että hän on ottanut ruisleipäpussin pöydälle + makkaraa ja voita. Pussista on syönyt niin paljon kun napa vetää, joskus kerralla pussillisen. Isällä on ollut myös paha tapa huomautella painoista sekä on aina arvostellut äitini ulkonäköä.
Siskollani on ollut paino-ongelmia niin kauan kun muistan ja hän on ottanut erityisesti äidin jojo-laihdutuksen erittäin raskaaksi. Äitimme on siis yhä samassa kierteessä ja ajatuksena on luulo siitä, että laihtuminen takaa elämässä onnellisuuden.
Hyviä asioita perheemme ruokailutottumuksissa on ollut myös ja niistä tulee antaa kiitosta. Äiti on laittanut meille lähes päivittäin hyvää ja terveellistä ruokaa. Muistan monet kerrat, kun olin pettynyt kun ruokana olikin ”vain” pinaattikeittoa tai munakasta. Lapsuudessani olemme erittäin harvoin hakeneet ulkoa ruokaa tai käyneet ulkona syömässä. Muistan, että olin kateellinen parhaalle ystävälleni, kun heillä viikottain haettiin ruokaa mäkkäristä ja kotiruokana oli uunissa paistettuja ranskalaisia. En tiedä, mikä olisi tilanteeni, jos meillä olisi kaiken päälle eletty yhtä epäterveellisillä ruoilla.
Äitini myös usein syötti meille porkkanoita ja pääruoan kanssa oli lähes aina lautasen reunalla kurkun paloja ja tomaattia. Isäni ”pravuuri” oli kesäisin uudet perunat sipulin kanssa. Tappelimme usein äitimme ollessa töissä siitä, kuka kuorii perunat. Joinakin kesinä meillä oli melkein joka päivä ruokana uusia perunoita 😀
Mikä sitten perheemme ruokailutottumuksissa mättäsi? Meillä ruokaa syötiin aterioilla aina kohtuuttomasti. Annokset olivat isoja ja aina haettiin lisää. Illalla leipiä meni useita, usein reipas kymmenenkin. Ruokaa ahmittiin aina siis ähkyyn asti. Muistan, että usein ruokailujen jälkeen koko perhe paineli päikkäreille 😀 Tämän lisäksi huonoa mallia ruokailuun antoi tietenkin äidin dieetit ja usein äiti ei syönyt kanssamme normiruokaa.
Ala-asteen ajan söin normaalia, terveellistä ruokaa. Kuitenkin olin tottunut isoihin ruoka-annoksiin ja ala-asteen loppupuolella kuvissa näkyy pientä pulleutta aavistus. Ylä-asteelle mennessä tulikin sitten painetta ulkonäöstä ja uuteen porukkaan sopeutumisesta. En muista mikä varsinaisesti laukaisi silloin laihduttamisen, mutta muistan että aloin säännöstellä syömistä ylä-asteella. Joidenkin mielestä minulla olisi voinut olla silloin syömishäiriö. Laihduin paljon ja vanhempani huomauttelivat minun näyttävän ”raadolta” (ei pahassa mielessä). Söin kotona aterioilla minimaalisen vähän ruokaa ja aamuisin ja iltaisin söin vain palan kuivaa näkkileipää. Jätimme ystäväni kanssa kouluruokailut välistä ja pidimme kurkunpalaa repussa estämään pahinta vatsankurnintaa viimeisimmillä tunneilla.
Painoni on seilaillut tämän jälkeen jaksoittain elämäntilanteen ja voinnin mukaan 56kg-85kg. Kun olen ollut parhaimmillani, olen harrastanut lähes päivittäin juoksemista ja syönyt hyvin terveellistä ruokaa kohtuudella. Olen myös ollut ahkera kuntosalilla kävijä. Edellisen huonon suhteeni aikaan lihoin tuohon 85kg, mutta eron jälkeen paino alkoi tasaisesti tippumaan. Samaisena kesänä tapasin nykyisen avokkini ja rakkaus sai nälän tunteen katoamaan ja paino tipahti 60kg:aan. Olin painonlaskusta niin onnessani, että aloin kontroloimaan syömisiäni yhä enemmän. Koska emme asuneet yhdessä, mieheni ei tienyt ruokailutottumuksistani mitään.
Tällöin aloin syömään päivässä enää vain yhden jäätelön tai suklaapatukan. Tämän lisäksi vielä liikuin. Fyysisesti minulla oli niin paha olo, etten aina pystynyt kunnolla kävelemään portaita ylös. Jäävuoren huippuna koitin jättää hiilihydraatit pois, eli yritin käydä juoksulenkeillä kurkunpalan voimin. Silloin tuli stoppi, en enää kyennyt liikkumaan.
Muuttaessani nykyisen avokkini kanssa yhteen, hän alkoi huomaamaan vähäisen ruokailuni. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että en saanut rakastamiani hampurilaisaterioitakaan enää alas! Söin muutaman ranskalaisen ja silloin alkoi jo tuntumaan siltä, että oksennan jos syön yhtään enempää. Fyysinen pahoinvointi oli siis esteenä syömiselle ja tilanne alkoi jo pelottamaan itseänikin. Kävimme ihanissa ravintoloissa ja annokset jäivät minulta syömättä. Tarjoilija kysyi hämmästyneenä ”Maistuiko ruoka?” kun lautaselta oli hävinnyt vain pari haarukallista pastaa.
Lopulta avokkini alkoi kokkaamaan minulle terveellistä kotiruokaa ja Pakotti minut syömään. Muistan vieläkin, kun hän toi eteenki lautasellisen pinaattikeittoa ja minä itkin, etten pysty sitä syödä. Avokkini suuttui toden teolla jos en syönyt, joten pakottauduin syömään. Pikkuhiljaa pystyin alkaa isontamaan annoksia ja ruokahaluni palasi, fyysiset oireilut loppuivat.
Tämän jälkeen elin melko normaalisti ja pystyin säätelemään hyvin herkkujen syönnin määrääkin. Sitten valmistuin tutkinnostani ja aloitin työelämän. Pian elämässä tapahtui niin traumaattinen asia, etten kestänyt sitä. Päätin kuitenkin sinnitellä, jatkoin töissä pahasta olosta huolimatta. Aloin huomaamaan, että psyykkeeni alkoi romahtamaan, työnteko oli raskasta ja epämukavaa. Perfektionistina ja suorituspakotteisena jatkoin liian pitkään. Lopulta olin niin väsynyt, etten jaksanut kokata tai siivota. Mieheni hoiti kaiken. Silti, en voinut lopettaa ja antaa itseni ”epäonnistua” työelämässä. Lopulta miehenikin väsyi ja myös hänen elämäänsä tuli paljon ylimääräistä taakkaa. Aloimme hakea ulkoa ruokaa. Koko ajan yhä enemmän ja enemmän. Töiden jälkeen odotin vain sitä hetkeä, että pääsen kotiin syömään mäkkärin ruokaa ja sen jälkeen vaivuin sokerihumalassa unten maille ja nukuin lopulta usein aamuun asti. Lopulta pystyin myöntämään itselleni, etten jaksa. En kykene. Minulla on masennus.
Näiden kahden kärvistelyvuoden seurauksena lihoin lopulta 30kg. Lopulta, kun ihmiset alkoivat epäilemään mahdollista raskautta, silmäni avautuivat. Astuin puntarille. Elämäni suurin lukema paukahti tauluun: 95kg. Tästä alkoikin blogini kirjoittaminen ja Sota läskejä vastaan.
